sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Tasapuolisuuden ja tasapäistämisen dilemma

Ensimmäinen luokka

Kun ensimmäinen luokka koulussa aloitetaan, on erilaisuuden kirjo huikea; yksi on sosiaalisesti taitava, toinen motorisesti, joku on kärsivällinen, joku kiihtyy nollasta sataan sekunnissa, yksi puhuu paljon, joku vetäytyy ja on hiljainen, toinen rakastaa musisointia, jonkun toisen intohimo on pelaaminen, yhden hienomotoriikka on vertaansa vailla ja jonkun toisen on vaikea piirtää edes tikku-ukkoa. Näin kuuluukin olla. Kaikki kukat saavat rönsytä, mikäli ne eivät ryöstä tilaa toisilta, on minun mottoni.
Opettajan tehtävä on tukea jokaisen oppimista ja kohdella kaikkia tasa-arvoisesti. Tähän jokainen opettaja varmasti pyrkii. Miten sitten tulisi eriyttää opetusta niin, että heikot oppilaat saavat tarvitsemansa tuen ja erityisen taitaville tarjotaan uusia haasteita, jotka vastaavat heidän taitotasoaan. Ongelmaa ei suinkaan helpota se, että usein oppilaat haluavat tehdä samaa kuin toinenkin. Miksi tuo saa pelata, kirjoittaa tai tehdä noita tehtäviä ja miksi tuolla on erilainen kirja?


Aasta se alkaa
Tasavertaisuus

Tasavertaisuudella tarkoitetaan ”yhtä suurta tai tasa-arvoista”. Tasa-arvo lain edessä tarkoittaa, että laki on sama kaikille. Lakien ja tuomarien on siis kohdeltava kaikkia samalla tavoin riippumatta sukupuolesta, etnisyydestä, uskonnosta, sosio-ekonomisesta taustasta ja muusta vastaavasta.
Meillä peruskoulussa peräänkuulutetaan tasavertaisuutta. Jokainen lapsi on erityinen ja oikeutettu saamaan ikä- ja kehitystasolleen sopivaa hyvää opetusta. Jokaista oppilasta tulee kohdella tasapuolisesti ja arvokkaasti. Jokainen meistä ansaitsee kiitoksen hienoista suorituksista ja taidoista tiedostaakseen, että on hyvä ja taidokas juuri tässä asiassa. Onko yhdenvertaisuus ja tasapuolisuus sitä, että kaikille mitataan koulussa kaikkea saman verran? Vai olisiko se sittenkin sitä, että antaisimme jokaiselle hänen tarpeensa mukaisesti?


Kuvat ClipArtista

Integrointi ja inkluusio

Tasavertaisuuden jatkumona toivotetaan tervetulleiksi integrointi ja inkluusio inklusiivisine kasvatuksineen, ja matkataan kaikille kohti yhtenäistä peruskoulua. On yleistä tukea, tehostettua tukea ja erityistä tukea. Onko niin, että eriyttämisen, integroinnin, ja tuen antamisen huumassa on lahjakkaiden oppilaiden huomioinen unohtunut kokonaan?
Opettajien syyllistäminen on turhaa, sillä monet heistä työskentelevät jo nyt äärirajoillaan. Usein tätä tuen antamisen sumaa on purkamassa erityisopettaja yhdellä tai kahdella viikkotunnilla ja se ei yksinkertaisesti riitä kaikille. Osa luokista on onnellisessa asemassa saadessaan kouluavustajan, joka tukee erityisen haastavia oppilaita luokassa.
Mitä tekevät nokkelat, näppärät, taitavat, nohevat tai lahjakkaat? Missä välissä opettaja ennättää kehua, kannustaa ja kiittää heitä, tai olla kiinnostunut heidän tekemisistään? Ovatko he ryhmä, jotka saavat selviytyä itsekseen ja yrittää pärjätä omillaan? Syydetäänkö heille lisätehtävää lisätehtävän perään, että ovat ainakin hiljaa eivätkä vaatisi mitään?



Älä kovin kehu, ylpistyy vielä

Kahlitsevatko meitä suomalaisia yhä sanonnat, ”joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa” tai ”ei kannata kovin kehua, siitä voi ylpistyä”? Annammeko tarpeeksi kiitosta niille, jotka ymmärtävät tehtävät lauseen puolikkaasta? Pitääkö kaikkien olla samanlaisia, samassa kohdassa ja samalla sivulla, jotta olisimme tasa-arvoisia? Voisimmeko arvostaa myös erilaisuutta, joka näkyy joillakin oppilailla taidokkuutena ja erityislahjana jollakin osa-alueella? Olisiko mahdotonta nostaa jalustalle myös taitavia oppilaita samoin kuin annamme kiitosta ja pönkitystä niille, jotka kamppailevat haaste- ja ongelmaviidakossa? . Kun opimme arvostamaan toistemme erilaisuutta, huomaamme, että kiitoksen antaminen ei ole keneltäkään pois; ei siltikään, olivatpa taitomme sitten synnyinlahjana saatuja tai ahkeruudella ansaittuja.

Joka kuuseen kurkottaa.... 

Oppimista pienryhmissä taitojen mukaan

Meillä Hyvinkäällä Anttilantalossa on yritetty ratkaista (6-7v.) kielellisen eriyttämisen ongelma tarjoamalla oppilaille samalla tunnilla sekä varhaista tukea että eriyttämällä opetusta ylöspäin. Esikoululaiset ja ekaluokkalaiset jaetaan syksyllä 10 oppilaan sekaryhmiin. Ryhmät muodostetaan oppilaiden kielellisten valmiuksien perusteella. Jokainen ryhmä saa opetusta yhden viikkotunnin äidinkielessä. Tunnin sisältö ja rakenne ovat kaikille ryhmille sama. Eriyttävä opetus tehdään harjoitusten kautta. Taitavat lukijat saavat haasteita, joissa heidän lukemisen ja kirjoittamisen taitoja punnitaan aivan eri tavalla, kuin ryhmässä, jossa vasta opetellaan kirjaimia ja äänteitä. Tässä eriyttämisen muodossa jokainen oppilas saa taitojansa vastaavaa kielellistä opetusta ainakin yhden oppitunnin verran viikossa. Oppilasryhmä saa opettajan jakamattoman huomion. Muilta osin oppilas työskentelee omassa ryhmässään, omassa viitekehyksessään, joka on tärkeää vertaisoppimisessa.


Matematiikan yksilöllisen oppimisen menetelmä

Matematiikan opetuksessa olen tarttunut tasavertaisuuden ja tasapäistämisen ongelmaan käyttämällä yksilöllisen oppimisen menetelmää, missä jokainen oppilas saa edetä oppimisessaan omaan tahtiin ilman aikataulutusta. Tällöin minulle jää runsaasti aikaa antaa tukea sitä tarvitseville, kun taas taitavat ja nopeat pääsevät etenemään ilman junnausta ja tilketyönä annettuja lisätehtäviä.
Tasa-arvo on tärkeä asia. Kunpa vielä oppisimme aidosti ja vilpittömästi riemuitsemaan toistemme erilaisuudesta - siitäkin, että joku sattuu olemaan lahjakkaampi, taitavampi ja nokkelampi kuin minä.


Lahjakkaat lapset: 
Teksti on julkaistu aikaisemmin Lahjakkaat lapset sivuilla, osoitteessa 
http://lahjakkaatlapset.fi/2014/02/05/tasapuolisuuden-ja-tasapaistamisen-dilemma/


Loppukevennys:

   
                         
                               Teemu Selänne, kaikkien aikojen kiekkolegenda!

Teemussa tuntuu yhdistyneen kaikki maailman hyvät ominaisuudet: sydämen sivistys, hienotunteisuus, pelisilmä, ahkeruus, sinnikkyys, nopeus, kestävyys jne. Hyveiden määrä on loputon. Onhan mahtavaa olla suomalainen juuri näinä hetkinä. Hienoa, Teemu ja hienoa suomalaisuus! Huippufiilis ja Teemun taidokkuus jäällä eivät kuitenkaan ole tulleet itsestään.

Minä epäurheilijamaisena ihmisenä en tietenkään tiedä jääkiekosta mitään, mutta rohkenen ottaa joitakin ”heittoja” pelin avaamiseksi. Onkohan opettaja luisteluttanut Teemulla kehää, ettei hitaampi luistelija pahottaisi mieltään, turhaantuisi ja heittäisi kypärää kaukalon kaiteeseen? Onkohan Teemun pitänyt kaikkien luistelutuntien aikana toimia ns. apuluisteluopena, tai onkohan hän joutunut luistelemaan aina eri luistimilla (pikaluistimet, kaunoluistimet) ikään kuin laajentaakseen ja syventääkseen osaamistaan? Onkohan Teemun täytynyt joka tunnin aluksi kerrata liukumista ja tönkköluistelua eteenpäin? Mikä ihme siinä onkaan, että todennäköisesti taito- ja taideaineissa voi edetä omien kykyjen ja taitojen mukaan, mutta oppikirja on niin pyhä ja koskematon, että maaliin pitää tulla aina kaikkien rintarinnan ja yhtaikaa.



Sitkeä harjoitus tekee mestarin

Nyt en tarkoita sitä, etteikö huippukiekkoilija harjoittelisi samoja kuvioita tai teknisiä juttuja miljoonia kertoja, tai niin kauan, että ne automatisoituvat käytänteiksi niin, että kun pelissä tulee tietty kohta, hän hallitsee juuri tuon kyseisen kuvion kuin itsestään. Mikä on ajanut Teemun jäälle harjoittelemaan ja taas harjoittelemaan? Todennäköisesti rakkaus, motivaatio ja intohimo lajiin ovat vetäneet miestä jäälle. Niitä ei ole häneltä nitistetty pois.

Tuskin tuntisimme tai tietäisimme Teemu Selänteestä mitään, jos taitavat valmentajat, opettajat ja kannustava kotiväki eivät olisi nähneet tämän pienen pojan lahjakkuutta ja antaneet hänen kehittyä taitojensa ja kykyjensä edellyttämällä tavalla maailman huipulle ykköspelaajaksi.


Super-Teemu

Tulee kuitenkin muistaa, että super-Teemu ei yksin olisi kentällä mitään. Hänen ympärillään olevat taidokkaat muut pelaajat ja taustajoukot ovat mahdollistaneet hänen äärettömän lahjakkuuteensa loistaa kaukaloiden kuninkaana. Mieletöntä tiimityötä ja yhteispeliä; meillä olisi paljon opittavaa. Teemu päästetään kentälle vielä pronssipelin viimeisiksi minuuteiksi – kyllä, hattutemppua varten. Näin tekevät USA:n miehet ja näin toimi myös Suomen joukkue. Tässä on oivallinen esimerkki lahjakkuudesta, sen tukemisesta ja mahdollistamisesta polkematta ketään tai ryöstämättä keneltäkään toiselta tilaa. Olin väärässä - hyvä niin -olemme osanneet riemuita toisen erilaisuudesta, taitavuudesta ja lahjakkuudesta – siitäkin huolimatta, ettei meistä kaikista ei tule Teemu Selänteitä koskaan.

Teksti ja kuvat: Jaana Perkinen

Lisätietoja yksilöllisen oppimisen menetelmästä maot.fi by Pekka Peura

Ei kommentteja: