torstai 2. tammikuuta 2014

Särmikkään mutkainen tie kohti yksilöllistä omaan tahtiin etenevää matematiikan opetusta


1. En jarruta, en nitistä
Opiskelin luokanopettajaksi Tampereen yliopiston Hämeenlinnan opettajan koulutuslaitoksessa v. 1990-1994. Sain käsiini silloisen laitoksen johtajan professori Kari Uusikylän kirjan Lahjakkaiden kasvatus. Uutena, vasta valmistuneena opettajana hämmästelin kirjassa olevia kauhutarinoita lahjakkaiden aikuisten tilityksiä kouluvuosistaan. Päätin, että minusta ei ikinä tule opettajaa, joka nitistää luovuuden ja erilaisuuden. Päätöstäni tuki myös aiempi koulutukseni. Työskenneltyäni lähes 10 vuotta lastentarhanopettajana näkemys lapsen yksilöllisestä kehityksestä ja kasvusta oli juurtunut minuun syvään. Eihän lapsi voi mitenkään muuttua kesän aikana siirryttäessä esikoulusta kouluun. Näihin edellä mainittuihin ajatuksiin pohjautuen en mitenkään voinut kuvitella, että tulen opettamaan yhtä aikaa yhtaikaa 24 oppilasta ja opetustuokion jälkeen kaikki osaisivat asian. Kasvun ja kehityksen tulisi jatkua yksilöllisesti myös koulussa. Motokseni muodostuikin ajatus: Kaikki kukat saavat rönsytä rauhassa, mikäli ne eivät ryöstä tilaa toisilta.
Kari Uusikylää lainatakseni:
”Lahjakkuuden kehittämiseen ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa, eikä kukaan voi kertoa suoraan, miten erilaisissa tilanteissa tulee menetellä. Hyvät suoritukset rakentuvat turvallisuuden ja hyväksynnän pohjalle.”


2. Seitsemän nokkelaa tapaa nujertaa luovuus, motivaatio ja innostuneisuus
Pasi Rangel on listannut ”loistavat” tavat nujertaa oppilaiden into:

•hengitä niskaan = aikatauluta
•pelottele tulevalla arvioinnilla
•vertaile oppilaita toisiinsa
•palkitse sopeutujia
•pakota kilpailemaan
•korosta parhaiden palkitsemista
•aseta tiukat rajat toiminnalle
EI IKINÄ! Kun tämä oli vastaukseni yllä oleviin kehotuksiin, niin mitä minun sitten kannatti tehdä? Kysymyksiä alkoi sadella mieleeni ja ne ovat johdattaneet minua toimimaan toisin kuin mitä opettajankoulutus aikoinaan opetti.


3. Kysymyksiä itselle ja peilin ääressä pällistelyä
”Kuinka kauan motivoin oppilasta mättämällä hänelle lisätehtäviä, joilla saan hänet työllistettyä, mutta en pysty tarjoamaan hänelle kykynsä vastaavia tehtäviä? Toiminko jarruna nopealle ja uusia haasteita haluavalle oppilaalle, kun pakotan hänet pysymään vuosiluokan vauhdissa, vaikka hänellä olisi kykyjä omaksua paljon enemmän? Miksi taitavan oppilaan pitää hinkata läpi asioita muiden tahdissa? Pelkäänkö päästää motivoituneen oppilaan etenemään ikäluokkaansa nopeammin, koska on totuttu kulkemaan tasapäistämisvauhdilla? Tuleeko oppilaastani alisuoriutuja ja koulun vihaaja?

En ole unohtanut pohdinnoissani myöskään vuosien varrella tapaamieni työkavereiden roolia. Mitä he sanovat, kun ensimmäisen luokan oppilas tekee toisen luokan tehtäviä? Miten perustelen kirjahankkeeni, kun tarvitsen toisen luokan kirjoja jo ensimmäisellä luokalla? Miten suhtaudun työkavereiden seuraaviin ihmettelyihin:

”Miksi oppilaasi makaavat lattialla eikä heille opeteta mitään? (Oppilaani saavat valita mieluisan työskentelypaikan luokasta ja osa tekee mieluiten töitä lattialla tyyny vatsan alla.)
Mitä oppilaillesi tarjotaan, kun he ovat kuudennella? Ilmoitetaanko oppilaasi jo ylioppilaskirjoituksiin?”

Miten yleensä perustelen ja teen toimintatapani oikeutetuksi? En ole puhunut julkisesti menetelmistäni ennen tätä kirjoitusta kovinkaan usein. Opettajan onni onkin se, että luokan oven saa perässään kiinni hyvin näppärästi. Montakohan meitä onkaan, jotka suljettujen ovien takana kehittävät, kokeilevat ja innostavat erilaisin menetelmin tohtimatta avautua asiasta muille. Siis opettamisen salatiedettä nimettömänä suljettujen ovien takana maassa, jossa paistatellaan huikaisevilla Pisa-tuloksilla. Tätäkö on salliva, kehittyvä ja keskusteleva koulu?


4. Vanhemmatko vaivoina ja vastuksina?
Vanhempien kanssa ei yleensä ole ollut ongelmia. Selitän heille syksyllä ensimmäisessä vanhempainillassa tapani toimia ja työskennellä. Kerron, miten oppilaat työskentelevät luokassa ja miltä kotiläksymerkki tai -sivu näyttää. Kerron, ettei heidän tarvitse olla huolissaan lapsen oppimisesta tai etenemisestä, siitä vastaan aina minä. Täsmennän heille, että opetan enimmäkseen yksilöllisesti, toisinaan pienessä ryhmässä ja muutamia kertoja lukukaudessa koko porukalle. En ole kuuteentoista vuoteen törmännyt kuin muutamaan vanhempaan, joiden kanssa olen joutunut selvittämään asiaa tarkemmin.


5. Opettajien syvä huoli
Eivät ne ole olleetkaan vanhemmat, jotka ovat olleet huolissaan, vaan kollegat. Heidän päänsärkynään ei ole ollut niinkään oppilaiden oppiminen, vaan se, että miten seuraavan luokan opettaja jatkaa, jos sille luokalle tarkoitettu matematiikan oppikirja olisi jo tehty. Olen ymmärtänyt, että suurin mieliharmi on se, etteivät kaikki oppilaat olekaan samalla sivulla. Olemmeko me opettajat aukeamakeskeisiä, oppikirjasidonnaisia opettajajohtoisen opetustyylin vankeja? Harvoin olen kuullut kysymyksiä oppilaiden edistymisestä, motivaatiosta, innostuneisuudesta tai havainnoistani käyttäessäni tätä menetelmää. Tuntuu siltä, että tieto sivusta tai aukeamasta, ja että siellä varmasti ollaan yhtaikaa, on tärkeämpää – surullista.


5. Silmät kiinni ja hyppy tuntemattomaan
Kun päädyin kokeilemaan menetelmää v. 1998, silloinen Karamzinin koulun rehtori Espoossa kannusti ja rohkaisi minua: ”Mitä menetät? Et tee mitään väärää! Vanhaan voi aina palata, mikäli tämä menetelmä ei ota tulta alleen”. Ihailin hänen esimiestaitojaan silloin, ja ihailen yhä.
Minulla oli tuolloin suuri, kahdenkymmenenkuuden oppilaan luokka, johon mahtui monenlaista oppijaa. Oli huikea ja samalla pelottava tunne löysätä sivuista irti ja antaa lupa laskea eteenpäin omaan tahtiin. Minun roolini tulisi muuttumaan tiedonkaatajasta oppilaan tukijaksi ja ohjaajaksi. Eniten minua mietitytti matematiikassa heikot oppilaat ja etenkin yksi, jonka matematiikka ja muutamat oppiaineet olivat tuolloin tähdellä merkittyjä (mukautettuja). Riemulla ei ollut rajoja, kun jouluarvio lähestyi. Systemaattisesti kaikkien oppilaiden arvosanat nousivat ja mukautettu ”tähtioppilaani” sai matematiikan arvosanaksi 7 (Jokainen laskee kaikki laskut –hänkin laski). Olin onnistunut! Vaikka olisi käynyt toisin, tukenani olisi ollut kannustava esimieheni, joka oli luvannut seistä rinnallani. Esimiehen roolia kokeiluhankkeissa ei pidä väheksyä.


6. Lasketaanko oppikirjaa kilpaa ja täysin päättömästi eteenpäin?
Olen yksilöllistäessänikin käyttänyt opetuksessani oppikirjojen tekijöiden valmista materiaalia. Oppikirjaan on mielestäni ollut järkevää tukeutua, sillä kirjaan on kuitenkin koottu kaikki OPS:n keskeisimmät sisällöt. Näin ollen mitään laitonta ei tapahdu ja kaikki pääsisällöt tulee käytyä läpi.
Jottei metodista tulisi pelkkää kirjan kahlaamista, ovat erilaiset toiminnalliset ja sosiaaliset toiminnot luokassa tarpeen. Kun oppilaat ovat päässeet sinuiksi työtapojen ja käytettävän materiaalin kanssa, vallitsee luokassani suloinen kaaos. Oppitunnin osaset ja oppilaat ovat hallitussa liikkeessä koko ajan. Kirjatyöskentelyn rinnalla tunteihin kuuluu mm. seuraavia osasia/toimintoja:

1. Pähkinä- /tai pulmatehtävävihkosia
2. Erilaisia lauta- ja noppapelejä
3. Tietokonepelejä; matemaattisia oppimispelejä
4. Kaverin neuvomista, keskustelua matemaattisin termein
5. Toimintatehtäviä mm. aiheista aika, rahat, mittaaminen, geometria ja kappaleet


7. Tultiinko ulos kaapista ja miksi?
Luulo ei useinkaan ole tiedon väärti. Viime kevääseen asti kuvittelin olevani lähes ainoa, joka ajattelee opettamisesta ja oppimisesta näin. Sitten huomasin netissä keskustelun, jossa kuvattiin koko yläkoulun matematiikan omaan tahtiin opiskelua. Otin osaa keskusteluun ja sain hämmästyksekseni todeta, etten ollut likimainkaan yksin ajatuksieni kanssa. Oli mielenkiintoisen hykerryttävää lukea eri koulujen kokeiluista matematiikan yksilölliseen tahtiin etenevästä opiskelusta. Kaikki koulujen kokeilut ja jo käytänteeksi juurtuneet tavat olivat hyvin lähellä omaa tapaani opettaa ja mieltää asioita. En ollutkaan yksin ajatuksieni kanssa – helpottavaa. Salatieteestä tulikin julkista. Nyt saatoin keskustella pedagogisista ratkaisuistani ja peilata niitä muiden käyttämiin samankaltaisiin toimintatapoihin.

Lämmin kiitos Pekka Peuralle, joka on esimerkillään ja sinnikkäällä työllään rohkaissut minua jatkamaan ja uskomaan unelmiini. Iso kiitos myös Terhi Hautalalle, joka on tehnyt matkani mahdolliseksi! Mieletön matematiikan into tarttukoon ja jatkakoon voittokulkua!


11 kommenttia:

Unknown kirjoitti...

Aivan upeaa Jaana!!

Menetelmälläsi pienten lasten sisäsyntyinen innostus oppimiseen saisi kukoistaa aivan uudella tavalla. Ketään ei enää jarrutettaisi, eikä kukaan jäisi jälkeen. Voisiko enempää enää toivoa?!

Kaikilla lapsilla tulisi olla oikeus tällaiseen, lapset yksilönä huomioivaan opetukseen. Teette niin tärkeää työtä!

Tsemppiä ilosanoman levittämiseen!

Elina

Kaisu Furu kirjoitti...

Jaana! Olet ihailtavan rohkea ja syvästi oppilaistasi kiinnostunut opettaja. Onnittelut! Tehdäänpä tätä opettajan työtä millä metodilla tahansa, on hienointa että sitä tehdään avoimella sydämellä! Oli upeaa lukea tekstisi. Kiitoksia, Jaana!

Flipped learning in Finland kirjoitti...

Hienoa Jaana, että perustit oman blogin. Luen mielelläni ajatuksiasi opettamisesta. Toivottavasti ne kouluttavat muitakin opettajia pohtimaan opetusmenetelmiään.

Anonyymi kirjoitti...

Oli mielenkiintoista lukea ajatuksiasi. Olen itse toiminut 10 vuotta opettajana. Viime vuonna oman tyttäreni taistellessa läpi ensimmäisen luokkansa koin valaistumisen. Mietin omaa opettajuuttani paljon ja hartaasti. Viime syksynä aloitin uuden luokan kanssa ja päätin muuttaa omaa opetustani todella radikaalisti. Syyslukukauden perusteella voin sanoa nauttineeni opettamisesta paljon aiempaa enemmän ja on ihanaa seurata, kuinka erilaiset oppijat auttavat toisiaan ja ovat yhdessä innostuneita oppimaan uusia asioita. Luokassani vallitsee väliin hirveä kaaos ka meteli, mutta kun katson ympärilleni, että mistä meteli johtuu näen oppilaita lattialla miettimässä sanallisia tehtäviä. Jotkut oppilaat tekevät jo kirjan viimeisiä lisätehtäviä, osa pelaa lautapelejä ja toiset laivan upotusta. Kukaan ei riehu, puuhaa ns. Omiaan, ja mikä tärkeintä, kukaan ei ole yksin. Rakastan työtäni. On ihanaa olla opettaja!

Rauno kirjoitti...

Kyllä on mukavaa lukea tätä! Opettaja oman työnsä kehittäjänä. Se antaa sisältöä ja innostusta, koska koskaan ei ole valmis. Vielä kun löytyy hyvä työpari tai tiimi, niin kyllä on opettaminen haúskaa. AIkalailla noita kuvailemisasi ajatuksia ja käytäntöjä olen itsekin yli 30 vuotta kehittänyt. Uusi oppiminen tarvitsee pedagogisen ajattelun jatkuvaa kiitoa.

Unknown kirjoitti...

Kiitos teille kaikille rohkaisevista palautteista. On erittäin mahtavaa kuulla, että meitä kehittelijöitä ja oman työn rakentelijoita löytyy koko ajan lisää. Nämä kommentit antavat minulle uskoa, että olen oikealla tiellä! Tervetuloa seuraamaan "Jaana Pelottoman" blogia!

Anonyymi kirjoitti...

Itse olen tätä pohtinut kovasti sen vuoksi, että koen suuressa koulussa todella ahdistavaksi seuraavanlaisen tyylin tehdä työtä: Kaikki rinnakkaisluokkien erityistä tukea tarvitsevat oppilaat ovat yhtäaikaa muutamalla tunnilla erityisopettajan luona. Sen vuoksi sitten heidän pitäisi olla kaikkien samalla aukeamalla samalla tunnilla!!! Olen nyt syyslukukauden "sopeutunut" tähän, mutta sisälläni on niin, niin suuri vastustus tätä mallia kohtaan, että huh! Mutta hurjaa on alkaa "taistella" muita rinnakkaisluokkien kollegoita sekä erityisopettajaa "vastaan" tässä, mutta koen, että en enää voi mitenkään jatkaa tällä systeemillä. En vain voi...se ei ole oppilaideni parhaaksi. Eli aikamoinen ressi ja taakka opettajalle tosiaan tuleekin yllättäen kollegojen suunnasta - opetuksen kehittäminen ja erilaisten kokeiluiden tekeminen on tällaisessa aivan hirvittävän vaikeaa.

Unknown kirjoitti...

Sinulle Anonyymi!
Jaan niin tuon tunteen kanssasi! Olisiko mahdollista, että saisit erityisopettajan luokkaasi vaikkapa yhdeksi tunniksi viikossa? Silloin sinun ei tarvitsisi lähettää oppilaita hänelle, vaan ohjaus ja tuki annettaisiin sitä tarvitseville sinun omassa luokassasi. Erityisopettaja toimisi silloin samanaikaisopettajana kanssasi. Muutosagettina ei ole helppo olla, mutta olen lähes varma, että työ luokassasi helpottuu ja koet työsi mielekkäämmäksi. Koeta löytää joku työpari, joka olisi samasta ajatuksesta kiinnostunut. Näin voisitte kahdestaan luoda teidän luokkiin sopivan ja toimivan mallin. Jos tarvitset apuja ja neuvoja, voit kirjoitella osoitteeseen jaana.perkinen@gmail.com Jaksamista!

Unknown kirjoitti...

Vielä Sinulle Anonyymi!
Entäpä, jos menisit esimiehesi puheille ja kertoisit ajatuksistasi, toiveistasi ja suunnitelmistasi? Häneltä voisi hyvinkin löytyä ratkaisuja haasteisiisi. Minun onneni on ollut äärettömän laajakatseiset esimiehet, jotka ovat rohkaisseet ja tukeneet minua kokeiluissani ja työtavoissani. Miltäpä kuullostaisi?

Unknown kirjoitti...

Heh, vuoesta 1994 mullon ollu yhdysluokka 0.-2., ja yksilöllinen eteneminen on kyllä osottautunu kaikista ...hmmm, mithäön adjektiivia tässä käyttäs.... toimivimmaksi menetelmäksi. Ehkä son sopiva adjektiivi. Kläppeihin häätyy vain luottaa.

Henkkumaaria kirjoitti...

Kuulostaa hyvältä, Jaana! Allekirjoitan täysin tuon! Samoja ajatuksia olen pyöritellyt päässäni minäkin.